Vaurio, patina, likaisuus

Eletty elämä näkyy kaupungissa vanhoina rakennuksina, rikottuina penkkeinä ja töhrittyinä seininä. Tehokkuutta ihannoiva yhteiskunta vieroksuu näitä kaikkia. Vanha rakennus kelpaa, silloin kun se on korjattu uutta vastaavaksi. Vaurioita ja likaisuutta kuitenkin karsastetaan, niitä pidetään rumina ja sellaiset paikat kierretään kaukaa, ikään kuin ne kertoisivat huonosta elämästä.

Kotona vauriot korjataan ja elämä alkaa uudestaan jokaisen viikkosiivouksen jälkeen.
Kaupunki organisaationa ei kykene toimimaan yhtä nopeasti ja kaupunkilaiset vain harvoin innostuvat talkoisiin oman asuntoalueensa ulkopuolella. Siksi usein käy niin, että kolhuja kokeneet paikat syrjäytyvät ihmisten arkisilta kulkureiteiltä. Yhteiskunnasta syrjäytyneet tunnistavat noissa paikoissa tiettyä samuutta ja ottavat ne omakseen.

Uusi rakennus sulautuu osaksi vanhaa ympäristöä vasta sitten kun se on saanut ihmisen kosketuksen. Jyväskylä kauppatorin kupeessa sijaitsevan uudisrakennuksen katukerroksen luotaantyöntävää julkisivua kannattelevat pylväät on verhottu tyvestään kuparilla. Noin kuukauden sisällä valmistumisestaan niihin ilmestyivät ensimmäiset ureavanat. Niiden ansiosta hapettuminen on tapahtunut nopeasti ja rakennus on saanut inhimillisen patinan.

Patinalla, juuri tuon inhimillisen kosketuksen takia, on kyky tehdä rumasta kaunista. Sen takia patinasta on tullut myös haluttua. Koska oikea patina syntyäkseen vaatii aikaa ja sitä ei kiireisellä nykyihmisellä ole, on syntynyt uusi teollisuuden haara. Sen tehtävä on tuottaa historiaa, jäljitellä patinaa. Yksi tällainen materiaali on nykyarkkitehtuurissa paljon käytetty corten -teräs, jonka pinta on aitoa ruostetta.

Elämys, muisto tunnelmasta, kiinnittyy paitsi tapahtumiin ja ihmisiin, myös paikkoihin ja esineisiin. Tuon muiston vaaliminen vaatii ripauksen vanhaa, vaikka vain jäljiteltyä.

[ x sulje ]