Paikaton paikka

Paikan henki ei ole mystiikkaa. Kaikissa kulttuureissa pysyviksi monumenteiksi tai pyhiinvaelluspaikoiksi ovat muodostuneet ne rakennukset tai pyhät paikat, jotka jollain merkillisellä tavalla liikuttavat ihmistä. Kysymys on sellaisesta yksilöllisestä vuoropuhelusta ympäristön kanssa, jolle on annettu aineellinen muoto.

Useimmiten vanhat kaupungitkin ovat syntyneet jonkin erityisen paikan ympärille; jokien mutkiin, järvien rantoihin, virtojen suistoihin. Usein veden tuntumaan, koska vesi on elämälle elintärkeää. Uusilla kaupungeilla ja asutuskeskuksilla, jotka perustetaan tilan puutteesta tai laajenemisen pakosta on ongelmia. Niiden on vaikeata löytää identiteettiään.

Asukkailla on kuitenkin helpompaa, paikan hengen voi luoda myös pienestä. Tällöin paikallisuudesta voi nousta hyvinkin omaleimainen identiteetti ja tunne yhteisöllisyydestä. Juurettomuus ja vieraantuneisuus ovat seurauksia paikattomuuden tunteesta. Elämän fragmentaarisuus on tehnyt lähes jokaisesta jossain määrin matkamiehiä. Ilmiötä on romantisoitu puhumalla tämän päivän paimentolaisuudesta, nomadismista.

Nykypäivän nomadin kotia markkeeraa kannettava tietokone, puhelin ja matkalaukku muassaan kenties jokin vanha omaan identiteettiin sitoutuva esine. Lentokentät ja rautatieasemat ovat hänen kiintopisteitään. Ne ovat leimallisesti epäpaikkoja, kaikkialla samanlaisia. Tilapäisyys voi olla tilapäisesti koti, mutta tottuuko ihminen siihen koskaan?

Maanpakolaiskirjailija Joseph Brodsky on purkanut paikattomuuden tunnetta seuraavasti: "Teidän koostekaupunkinne ei ole tyhjä sunnuntain, ei Hamelnin pillipiiparin, ei neutronipommin eikä uimarantojen takia. Se on tyhjä siksi, että mielikuvituksen on helpompi loihtia esiin arkkitehtuuria kuin ihmisiä."

[ x sulje ]